Kaksi, kolme ja viisi ovat alkulukuja. Intuitiivisesti minusta tuntuu, että kertomalla keskenään sopiva määrä kakkosia, kolmosia ja viitosia pitäisi pystyä tuottamaan kaikki kahta suuremmat kokonaisluvut. Niin ei tietenkään ole. Se on ihmeellistä.

Toisaalta seiska on kyllä niin pieni, että sen käsittää.

Kaksi symboloi dualismia, tai paremminkin se on dualismin arkkityyppi, itse dualismi. Maailman kaksijakoisuus, valkea ja musta, maa ja taivas, vasen ja oikea, itä ja länsi. Haluaisin kirjoittaa vastakohtien yhtymisestä, mutta se kuuluu enemmänkin seuraavaan kirjeeseen.

Kuljin metsässä, jossa kasvoi korkeita kuusia, joiden latvat olivat raskaat kävyistä. Oli kesä. Käsitin, että kuuset olivat poikkeuksellisen suuria, tai minä olin muuttunut fyysisesti pieneksi. Metsä oli hyvin kaunis ja karu. Maasto oli louhikkoista ja märkää, siellä täällä oli pieniä kirkasvetisiä lampia ja suota muistuttavia painanteita.

Huomasin, että metsässä kasvoi siellä täällä myös muitakin puita kuin kuusia. Siellä oli kukkivia pihlajia, jotka näyttivät vaivaisilta suopursuilta suunnattomien kuusten alla. Sitten huomasin, että siellä täällä oli myös päärynäpuita, jotka kantoivat hedelmää. Käsitin, etten voinut enää olla Suomessa.

Ihmettelin suuresti tätä metsää, ja sitä, miten olin joutunut siihen. Pysähdyin lepäämään ja katselemaan ympärilleni erään tavallista paksumman ja tuuheamman, yksin kasvavan kuusen vierelle. Puu muuttui shamaaniksi, joka oli pukeutunut karhuntaljaan ja maalannut ihoonsa kaikenlaisia outoja, punaisia kuvioita. Shamaani katseli minua vaiti, ja juuri kun olin aikeissa kysyä häneltä jotain, hän sanoi: "Käsittänet, että sammal, jolla astelet, voisi yhtä hyvin olla olematta."

Pohdin shamaanin sanoja. Käsitin, että hän tarkoitti minun näkevän untan. Pohdin myös tilanteen suomia mahdollisuuksia. Minulle tuli mieleen, että shamaanin täytyi edustaa aivojeni oikeaa puoliskoa, sitä joka ei ollut hallitseva. Koska se nyt pystyi puhumaan tämän shamaanin suulla, olin saanut tilaisuuden kysyä siltä asioita, joita en valvetilassa voisi koskaan saada tietää. Kysyin, mitä shamaani voisi kertoa minusta ja elämästäni. Shamaani hymyili minulle ja sanoi: "Ei sitä kaikille kerrota."

Shamaani katosi, ja uni muuttui. Olin edelleen metsässä, mutta kuljin rinnettä alas. En osaa sanoa, käsitinkö yhä olevani unessa vai en. Luultavasti en piitannut koko asiasta tippaakaan.

Metsä kävi harvemmaksi, ja tulin pienelle aukiolle. Huomasin, että siellä oli maahan kaivettuja kuoppia, jotka olivat epäsäännölisessä kehämäisessä muodostelmassa keskellä sijaitsevan kaivon ympärillä. Pysähdyin kaivon luo, ja huomasin, että kuopista tuli ulos ihmisiä.

En muista, miten maasta nousseet ihmiset olivat pukeutuneet, tai mitä kansallisuutta he olivat. Sen muistan, että he olivat ruskettuneita ja kauniita, nauroivat paljon. He kertoivat minulle olevansa heimo, joka oli asunut maan sisään rakentamissaan asunnoissa 10 000 vuotta. He sanoivat minulle, ettei heidän tarvinnut välittää mistään maallisista tarpeista, vaan he viettivät aikansa tähtiä tutkien, ja kävivät joskus metsästämässä huvikseen. Kiinni saamansa linnut he yleensä päästivät pakoon. Heidän elämänsä vaikutti olevan hyvin yksinkertaista ja helppoa.

Heimon vanhin tuli luokseni, kätteli minua ja sanoi, että voisin jäädä heidän luokseen, jos haluaisin. Pohdin tarjousta hetken aikaa. Saduissa on aina joku henkilö tai ryhmä, joka pyyttää sankaria jäämään luokseen johonkin ihanteelliseen paikkaan. Näihin tarjouksiin on kuitenkin aina vastattava kieltävästi. En ole ihan varma, miksi.

Valinta oli vaikea, mutta vastasin kieltävästi löytämäni heimon tarjoukseen. Hyvästelin heidät ja läksin kiipeämään vastapäistä rinnettä. Vaikutti tulevan ilta, ja metsä tummui hitaasti ympärilläni. Jatkoin harhailuani hämärtyvässä metsässä.