Viisi, toisin kuin kuusi, on alkuluku. Sanotaan, että alkuluvut ovat kaiken maailman rakennuspalikat. Meitä viisaammat miehet ovat ajautuneet epätoivoon niiden vuoksi ja omistaneet elämänsä niitä koskeville tutkimuksille tuhansien vuosien ajan.

Jotkut sanovat, että viisi symboloi luonnon pimeää voimaa. Toiset sanovat, että se on hölynpölyä, ja viitonen on vain hyvää tarkoittava, onnea tuottava luku. Ehkä se symboloi wicca-noitia?

Kerron sinulle elämäntilanteestani. Asun yksin pienessä, mutta melko sievässä yksiössä. Se on vuokra-asunto. Olen pennitön. Olen juonut tai muuten tuhlannut kaikki rahani.

Olen nyt kolmannessa työssäni valmistumisen jälkeen. En osaa sanoa, pidänkö siitä. Pidän auringonpaisteesta avaralla raitilla tehtaan edessä. Pidän hiljaisista hetkistä lounaan jälkeen, kun voin livahtaa lukemaan Helsingin Sanomat. Itse työstä en juurikaan pidä. Lapsensydämeni huutaa tuskasta joka kerta, kun minun on kulutettava iltapäivä virheiden perkaamiseen tietokonekoodista.

Tiedän olevani kiittämätön. Pidän työstäni periaatteen tasolla: Mielestäni minulla on hieno ammatti, ja saan olla tekemisissä (jossain mielessä) tärkeiden, suorastaan ylevien kysymysten kanssa. Saan ratkaista ongelmia. En usko, että työstä on mahdollista pitää ylipäänsä muuten, kuin periaatteen tasolla. Työ on työtä. Vain hassahtanut, hurmahenkinen protestanttiteologi (joka ei tee työtä) voisi väittää toisin.

Ihmettelet ehkä, enkö ole löytänyt naista kaikkina näinä vuosina. Etten vaikuttaisi epätoivoiselta, sanon että olen tavannut monta kiinnostavaa ja erilaista naista, ja suurin osa heistä on ollut jollakin tavalla ihania. Naiset ovat ihania.

Erehdyksenä sinulle vetää vertoja kenties vain yksi: Tiikerikissa. Tapasin Tiikerikissan ensi kertaa neljä tai viisi vuotta sitten eräillä villeillä jatkoilla. Meistä tuli aluksi kaverit. Sitten välillämme tapahtui jotakin, mutta minussa ei ollutkaan miestä ottamaan sitä mitä halusin. Nykyään olemme yhä kavereita, ja voin sentään ihailla etäältä hänen kauneuttaan.

Olen useasti miettinyt erehdystä, jonka tein. Minut pysäytti analyyttisesti ajatellen kolme seikkaa:

1. Tiikerikissa kertoi kroonisesta sairaudestaan, ja säikähdin sitä. Mietin, miten se vaikuttaisi arkipäivään, jos eläisin yhdessä hänen kanssaan. Jälkikäteen minua hävettää myöntää, että ajattelin näin, mutta se on totta. Kadun, kadun, kadun.
2. Tunsin myös Tiikerikissan miehen. Yhteiset ystävämme eivät hyväksyneet yhteydenpitoamme. Kuuntelin heitä.
3. Minua hieman häiritsi se, miten ennustamattomasti (tai paremminkin ennustettavasti) Tiikerikissa käyttäytyi. Selvin päin hän oli mitä kunniallisin pohjalaistyttö, joka ei voinut ajatellakaan mitään siveetöntä kanssakäymistä, mutta humalassa hän alkoi halailla minua ja kuiski korvaani viinantuoksuisella äänellään.

Ollakseni vielä analyyttisempi minun on myönnettävä, että tärkein minuun vaikuttaneista tekijöistä oli numero kaksi. Olen aina ollut sovinnainen ihminen. Olen aina kuunnellut muiden neuvoja. Miten typerää se joskus onkaan! Pitäisihän jokaisen järkevän ihmisen tietää, että sovinnainen moraali on vain ihmisten välinen sopimus, joka ei välttämättä lainkaan optimoi onnellisuutta. Sovinnaisen moraalin tuolla puolen on toinen, oikeampi moraali, mutta vain harvoilla on rohkeutta toimia sen mukaisesti.

Mitähän ihmiset ajattelisivat, jos lukisivat tätä meidän kirjeenvaihtoamme? Aina minä mietin, mitä ihmiset sanoisivat milloin mistäkin.